Olipa kerran synkkä ja myrskyinen iltapäivä..

Tänään, kun tulin koulusta siinä kahden jälkeen suoritin pakollisen imuroinnin ja tein läksyt. Yks kaks tuli ihan hirmu hämärää, niin kuin joku olisi laittanut hupun auringolle, joka koko päivän on jaksanut paistaa ja porottaa kirkkaalta taivaalta. Ihan selkäpiitä alkoi karmimaan. Kuului ukkosen jyrinää kauempaa ja mustia pilviä kerääntyi taivaalle. Ja tsadam. Niin aukesivat taivaan hanat. Nimittäin vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Salamat välkkyivät kirkkaina, ukkonen pauhasi ja vettä lotisi. Ja vieläkin jyrisee ja salamoi, vaikka tuosta hirvityksestä on jo tunti.

On muuten todellakin ankeaa palata kouluun. Ettekö usko? Syytä olisi. Nimittäin sellainen määrä _taas_ tuli tehtäviä, että oksat pois! Ja jo meitä pelotellaan kurjilla tenteillä ja latinalaisilla sanahirviöillä. Meidän ryhmään muuten tuli muutama uusi opiskelija, kun kesän aikana muutama oli päättänyt keskeyttää opinnot.. Yksi niistä on varsinainen älykkö; tietää kaikesta kaiken ja pälyilee rilliensä takaa viisaampana kuin kukaan (ainakin antaa sen vaikutelman). Toinen uusi rouva on kokenut yhtä ja toista, aina löytyy taskusta joku vinkki tai niksi miten jostakin asiasta selviää, erittäin äänekäs persoona. Kolmas rouva on hyvin neutraali ja huomaamaton, oikeasti viksun oloinen ja mukava. Neljäs rouvista on selkävaivainen, lupsakka savolainen. Kaikilla heillä lapsia, joten juttua peruskoulun alkamisesta piisasi pitkin päivää. Tunnenko oloni jokseenkin ulkopuoliseksi ryhmässä, jossa kaikilla muilla viidellätoista lapsia ja elämänkokemusta ja vakiintunut elämä? -Kyllä, toisinaan.